Liekkiön loki

Liekkiön lokin kävijäseuranta paljastaa sen osuvan viikoittain hakukoneen piikkeihin sisustusblogina, ei kai ihan ensimmäisille sivuille kuitenkaan.  Hankitaanpa varianssia: onko blogini jo raskausblogi? Kysymys tuli mieleen myöskin varsin hyvillä kuukausilla odottavan Lupiinin blogista, joka ei ole. Olen merkinnyt neljä merkintää kategoriaan odotus, tämä on viides.  Yli puolet tämän vuoden merkinnöistä käsittelee aihetta. Odotus on toki miesbloggaajalle luontevampi luokittelu kuin raskaus, vaikka isäni oli bongannut amerikkalaisen Sano että rakastat -sarjan aviomiesten käyttävän ilmaisua “We are pregnant” ja Margaret Meadin tutkimat arapeš-miehet jopa synnyttivät, suhteellisen konkreettisestikin.

Sen sijaan että jatkaisin aiempia merkintöjä esim. maskuliisuusprojektista tai kovista arvoista suhteessa lapsettomuushoitoihin, voisin kirjoittaa ihan henkilökohtaisen raskaus- tai odotusblogimerkinnän. Katsotaanpa osaanko vielä.

Laskettuun aikaan on vielä muutama viikko, mutta sillä ei ole juuri merkitystä, kaksosten tapauksessa. Saattavat syntyä vaikka tänään. Edellisellä rutiinikäynnillä äitiyspolilla sanottiin, ettei enää olisi syytä jarrutella, mikäli synnytys alkaisi. Vauvat alkavat olla hyvän kokoisia, ja kaikki muukin vaikutti olevan kunnossa. Myös H. on voinut hyvin, etenkin työstressin loputtua keväällä sairaslomaan.

Kaipa tässä ollaan niin valmiita kuin tullaan olemaan. Kun H. sai hiljattain jonkinlaisia uusia fyysisiä tuntemuksia, iski hetkellinen innostus karata merille. Tänään, viikko pari väärän hälytyksen jälkeen, päätettiin että kuun vaihduttua voidaan alkaa toivoa synnytyksen alkamista. Ilmassa on kärsimättömyyttä, uusi vaihe saisi tulla pian.

Jyväskylässä ei ilmeisesti ole ollut vähään aikaan varsinaista synnytysvalmennusta sairaalan puolesta (tilanne näkyy muuttuneen toukokuussa). Me osallistuimme Monikkoperheet ry:n valmennukseen, josta oli luullakseni iloa. Vierailu synnytyslaitoksella ja etenkin vastasyntyneiden teholla vakuutti. Nyt kun aletaan olla voiton puolella, on vähän hassua, kuinka tärkeätä oli nähdä tehon rauhallisuus ja turvallinen ilmapiiri, mutta luulenpa myös yksösodottajien miettivän erityisesti ennenaikaisuutta juuri niin pitkään, että riskiviikot ovat ohi. Kaksosilla todennäköisyys on sen verran suurempi, ettei kai ole liian ongelmalähtöistä tietää, millä viikolla ei todennäköisesti enää kyyditä Kuopioon yliopistolliseen sairaalaan jarruttelemaan synnytystä.

En ole varma kiinnitänkö enemmän huomiota pikkuvauvoihin kuin aiemmin. Kesän myötä törmään heihin kyllä kaikkialla. Aiemmin mainittu Lupiini sanoi kommenttilaatikossaan huomanneensa kovimman vauvoista innostumisen tapahtuvan nimenomaan jo äideiksi tulleille naisille. Luulisin tämän koskevan myös sitä klassisinta vauvakuumetta. Huolimatta puheista biologisesta kellosta ja sellaisesta tuntuu, että toistaiseksi lapsettomien kohdalla vauvakuume on enemmän vanhemmuuskuumetta tai lapsikuumetta, ja se mitä joku kutsui vauvanhimoksi iskee jo kerran sen hormonimyrskyn läpikäyneisiin naisiin. Saapa nähdä miten koen tämän vuoden parin päästä. Meillehän tuskin tulee toista kierrosta vastasyntyneiden kanssa, kaipa se saattaa johtaa vauva-ajan nostalgisointiin. Joka tapauksessa mielikuva omasta lapsesta sellaisena parivuotiaana  adoptiolapsena on sentään jo väistynyt.

Tällä päivitystahdilla blogi ei ehdi profiloitua raskausblogiksi. Seuraava merkintä saattaa olla synnytysuutinen. En usko, että tästä tulee isyysblogiakaan - luulen, että reflektoin niitä juttuja vähän vastavuoroisemmilla tavoilla. Päivitystahti hiipuu varmaan entisestään. Mikäs siinä.

***

Sivupalkkiin on tullut joitain kiinnostavia blogeja, uusia joko minulle tai kokonaan. Bios politikos tarjoaa hyvää juttua toistaiseksi mm. yliopistolaista ja vasemmistosta. Maaria Pääjärven Se kaluaa samaa luutaa -blogissa käydään erityisen kiinnostavaa kirjallisuuskeskustelua.  Kumpaankaan aiheeseen en tunne pystyväni tätä nykyä sanomaan itse mitään, mutta luen innolla. Jos en olekaan viemässä omaa kirjoitteluani isyysblogin suuntaan, niin (myös siihen) aiheeseen liittyviä huomioita löytyy Hukkajukalta.

Sanon sen taas: Langalla (The Wire) on parasta, mitä televisioon on koskaan tehty. Mutta tämänhän kaikki toivottavasti jo tietävät.

Kolmannelta tuotantokaudelta alkaen (Langalla on ainoa sarja, jonka hahmotan tuotantokausien mukaan - ennen d-videoita ja vertaisverkkojakelua sanaa taisivat käyttää vain trek-hörhöt?) käsitellään mm. Baltimoren kunnallispolitiikkaa. Amerikka vaikuttaa siinä suhteessa melko erilaiselta kuin Suomi, täällä ei esimerkiksi nähdä obamaisia pormestarinvaalikampanjoita (”I still wake up white in a city that ain’t“).

Liekö syy siinä, että Wire pyörii päässä kiivaan (uudelleen)katselutahdin vuoksi, mutta Baltimore tuli kuitenkin mieleen yhdestä suomalaisesta uutisesta. Susanna Kuparinen on tehnyt Voiman verkkojatkeeseen Fifiin hienosti räkyttävää tutkivaa journalismia Helsingin sosiaalitoimenjohtaja Paavo Voutilaisen rahankäytöstä. “Muutosjohtajuutta” sosiaalitoimeen tuoneen Voutilaisen edustustiliöykkäröinti ei sinänsä kuulosta yllättävältä, mutta riemastuin vastuunpakoilusta ja johtajuusretoriikasta, jotka toivat mieleen Baltimoren kuviteellisten pormestari Roycen, poliisipäällikkö Burrellin ja tämän alaisten välisen pelin: “I took the hit for you.”

Sosiaalitoimessa huhutaan, että Voutilainen on antanut lautakunnalle ja esimiehelleen Paula Kokkoselle harhaanjohtavan kuvauksen kalustehankinnan vaiheista. — osa työntekijöistä oli kuullut Radio Ylen aikaisesta Kokkosen haastattelun. Kokkonen moitti Voutilaista, mutta vihjasi alaisten hoitaneen hankintavalmistelun huolimattomasti. — Virkamiesten ammattiylpeyttä oli loukattu, sillä taloushallinnon talouspäällikkö Leena Karhu-Westman oli tiedottanut Voutilaiselle jo hyvissä ajoin, että hankinta on laiton.

–
Ensimmäisen puhelinsoiton aikana Karhu-Westman vetoaa virkasalaisuuteen. Hän pyytää soittamaan seuraavana päivänä uudelleen, että hän ehtii selvittää entiseltä esimieheltään kuinka paljon voi virkasalaisuuden puitteissa puhua.
“Haluan olla lojaali sosiaalitoimelle.”
–
Yritän kysyä, mistä johtuvat sitkeät huhut siitä, että alaiset mokasivat. Ingervo kiertää kysymyksen.
“Voutilainen otti vastuun, se on johtajan tehtävä.”

–
[Kuparinen:] No ketkä siellä on olleet väärässä?
[Voutilainen:]“No tätä mä en nimenomaan kommentoi, mä en kerta kaikkiaan lähde haukkumaan ihmisiä julkisesti tilanteessa, jossa mä otan vastuun.”
Sä annat mun taas ymmärtää, että ne on sun alaiset, jotka ne virheet on tehny…
“Ei o!”

Fifi: Miljardin euron mies

Michael Caine: "Tulikohan mukaan oikea torx-meisseli?"

Viimeisen viikon tai puolentoista ohjelmana on ollut eräänkaltainen maskuliininen projekti.

Useampi hylly on ruuvattu seiniin yrityksen ja erehdyksen kautta. Joissain kohdissa seinä on haperoa laastia ja kuuden millin reikä leviää epämääräiseksi kraateriksi, toisaalla taas poranterä tylsyy jonkinlaiseen adamantiumrunkoon. Yhden komeron ovet korvattiin verhotangolla, kun eivät enää hoitopöydiltä ja pinnasängyiltä mahdu aukeamaan.

Sitten edellisen rautakauppareissun on siirrytty uuteen ruuvimeisseliformaattiin. Appi toi valikoiman ruuveja, ja kaupan mentyä jo kiinni todettiin, ettei taloudesta löydy torx-ruuvimeisseliä. Kun pari sellaista saatiin hankittua, kävi ilmi, että oleellinen koko puuttui edelleen. Lohduttauduin sillä, ettei ollut sentään henki kiinni ruuvimeisseleistä, niin kuin 1800 brittiarmeijan sotilaalla Isandlwanassa - heillä oli Englundin mukaan zulujen hyökätessä 480 000 ammusta laatikoissa tukevien ruuvien takana, mutta vain kaksi ruuvimeisseliä, ja kun ruuvaaminen sujui tappamista hitaammin, lähes kaikki kuolivat. Itse pidin meisselin puuttuessa vain muutaman päivän tauon maskuliisisessa projektissani.

Torx ei ollut ainoa vastoinkäyminen. Humanisti ei mittaa, ja jos mittaa, niin vähän sinne päin. Puutavarakaupan ystävällinen myyjä sirkkelöi hyllylevyt käden käänteessä pyydetyn kokoisiksi, ja kaksosten kollegiaalisilla suhteilla hinnastakin taidettiin höylätä hieman, myyjä kun oli monikkovalmennuksesta tuttu kaksosten isä. Kotona huomasin, että muutama lisämilli olisi ollut hyvä saada pois. Käsisahalle töitä sittenkin.

Pyörät sentään saatiin viimein kesäkuntoon. Sama rengas tuli paikattua kevään aikaan kolmeen kertaan, ja viimeiselläkin kerralla olisin lisännyt ylimääräisen paikan aiempaan repsottamaan jääneeseen kohtaan, mutta tarpeet loppuivat kesken.

Kaikeksi onneksi olen saanut paeta meisseleiden, sahojen ja ketjurasvan maailmasta välillä kirjallisuuden maailmaan, keskeyttämättä kuitenkaan miesprojektiani. Oikolukeminen ei ehkä ole miehisin työtehtävä, mutta kyseessä on sentään sotakirja summitaisine teloituksineen ja vankileireineen, juniakin löytyy.

Materiaalinen puoli miehistelyprojektia alkaa olla suhteellisen hyvässä jamassa. Vauvanvaatteita on pyykätty ja lajiteltu kokojen mukaan toistaiseksi seinillä pysyneille hyllyille, pinnasänky on kasattu ja kylpyhuoneessa on parilla tusinalla pesuohjelmalla varustettu tietokone. Henkisestä puolesta en tiedä. Erityistä maskuliisuuspuuskaa en usko isyyteenkään kaipaavani. Joitain erityisjuttuja pitää ottaa huomioon: ennenaikaisen synnytyksen pelossa en uskalla enää reissata tai juuri humaltuakaan. Siis eräänlainen oma henkilökohtainen Stand By Me - Viimeinen kesä .

Keväässä on ollut hyviä hetkiä. Kirjoitin ensin synkästi hyviäkin, mutta se ei vastaisi todellisuutta. Tästä keväästä selvisin vähin vahingoin.

Hilla kirjoitti maaliskuussa kauniisti Sinisen talon jäähyväisistä. YouTube-disko (mm. cd:t sisältäneiden) pahvilaatikoiden lomassa oli sopivaa jatkoa talon viimeisen päälle valmistelluille aiemmille juhlille. Seitsemän ja puolen vuoden jälkeenkään muutos ei tunnu niin dramaattiselta kuin voisi kuvitella, haikealta kyllä. Aikansa kutakin. Hillan merkinnän krapulabrunssi meillä oli ikään kuin tupaantuliaisjuhla, ja ainakin omalla kohdalla se taisi tuoda optimismia Sinisten jäähyväisjuhlan jälkeiseen aikaan.

Siniset eivät ole ainoat poismuuttajat. Samoihin aikoihin eräs toinen paikallinen pitkäaikainen instituutio, mies, kirjailija ja nero, muutti maasta. Ja kato jatkuu kesän tullessa. Toisaalta sentään eräät juurtuvat tänne tiukemmin.

Yleisestä mökkihöperöitymisestä huolimatta muutama retki toisiin kaupunkeihin onnistui. Helsingissä oli ystäviä, Mammutti ja Rytmi; seurasin tunnekuohuja kummilapsen futistreeneissä, notkuttiin sohvalla sillanalaisen skeittipuiston laidalla katsellen, kun murrosikäiset skeittaripojat auttoivat auliisti 2,5-vuotiasta rullaamaan. Mieleen tuli jonkun ikätoverilautailijan nykymaailmaa kummasteleva anekdootti kunnallisista skeittihalleista, jonne äidit kyyditsevät lapsiaan vanhan koulukunnan piripäiden mahtuessa hyvin sekaan. Kotimatkalle perittiin edellämainittujen lasten tuplarattaat, jotka lastattiin täyteen kimppatilattua zapatistakahvia, jota sitten trokattiin Tampereella puistopiknikille kerääntyneille ystäville.

Rautpohjasta on tullut nopeasti koti. Valoisa, viihtyisä, tilava. Tällä kertaa kirjahylly on pultattu seinään - toivottavasti jälkikasvun turvaava varotoimenpide on paikallaan, eikä tarvitse purkaa sitä ennen kaksosten taaperoutumista. Työhuoneen nurkassa on hyökkäysvaunumaiset rattaat, kaapit ovat täyttyneet nutuista ja vaipoista kuin itsekseen - lasten materiaaliset olot alkavat kai olla kunnossa.

Odotushan se on kevättä tahdittanut. Nyt 30. raskausviikolla takana on aika monta rutiinipolireissua, kaksoset ovat siinä puolitoistakiloisia (toinen vähän pienempi) ja varsin eloisia. H:n piti lähteä vielä toukokuussa sukuloimaan, mutta flunssa ja supistelu estivät matkustamisen. Taitaa olla niin, ettei ennen syksyä kauheasti liikuta kaupungista, ellen sitten minä yksin, suhteellisen helppojen yhteyksien päähän. Kahden kuukauden päästä lapset ovat todennäköisesti jo syntyneet.

Meillähän on paljon lapsia ystäväpiirissä, ja lähisuvussakin. Luulen, että jo nyt aika iso määrä kokemusta on suodattunut pieninä sivulausemainintoina tai tervetulleina neuvoina, ja niin kuin sanottua, vauvatavaraa ollaan saatu lainaan, lahjaksi tai pienellä rahalla paljon. Hieman toisenlainen mieluisa yhteisöllinen tapaaminen oli ilta kahden muun esikoisiaan samoilla viikoilla odottavan pariskunnan kanssa. Ei tarvinnut varoa kuulostavansa naarmuuntuneelta levyltä, kun kaikki muutkin tuntuivat olevan  (jos ei loputtoman, niin ainakin yhden illan edestä) kiinnostuneita neuvolakäynneistä, muljahtelusta, nimenmiettimisen vaikeudesta,  yleisestä kummastelusta ja myös kaksosidentiteettiasioista, emme olleet huoneen ainoat kaksosodottajat. Ei niin, etteivätkö samat asiat saattaisi kiinnostaa myös lapsettomia tai esikoisensa aikaa sitten saaneita, mutta samasta suunnasta taivastelussa on kyllä puolensa. Oli myös mukava huomata, että aiemmin töistä, opinnoista ja yhteisten ystävien kautta toisensa tunteva porukka oli selvästi samalla aaltopituudella muutenkin kuin odotuksen suhteen.

Toivottavasti tulee päivitettyä blogia jatkossa hieman tiehämpään. Pitkän tauon jälkeen kynnys on vähän korkealla. Muistiinpanoja tuli tehtyä paussin aikanakin, mutta osa oli ajankohtaisuuksia, osa taas jotka tuntui muista syistä kiinnostavemmilta juuri sillä hetkellä. Haluaisin myös päivittää linkkilistaa, mutta en jaksa säätää ruudun ääressä. Päivitin hieman linkkilistaa sentään.

Olen todennäköisesti Keski-Suomen futsal-harrastesarjan huonoin pelaaja, ja sinut asian kanssa. Viime vuosina on kuitenkin iskenyt kilpailuvietti, koskien lähinnä potkupallon variaatioita. En harrastanut mitään urheilulajeja silloin, kun oli vielä oppimiskykyä, joten en edelleenkään ole kovin taitava. Toisaalta onnistumisen elämyksiin ei tällä tasolla tarvita paljoakaan.

Kesällä pallokentän laidalla arveltiin, että Vellamo on Suomen ainoa potkupallosakki, joka on ollut koossa kymmenisen vuotta pitämättä yhtäkään saunailtaa tai harrastamatta kummempaa hengennostatusta. Tämä johtunee siitä, että pelailemme lähinnä keskenämme Vellamonpuistossa tai Kampuksella, satunnaisia yliopiston turnauksia lukuunottamatta, joten joukkuehenki on aina riittävä. Viime vuonna yhdistettiin satunnaisesti voimamme toisen pelaajakadosta kärsivän porukan kanssa. Syksyllä ko. seura kysyi vellamolaisia vahvistukseksi sisäfutiksen harrastesarjaan, ja menin mukaan, vaikka epäilin, etten juuri vahvista joukkuetta. Toinen porukka on kolunnut puulaakeja enemmän, ja urheilullisempi ote näkyi myös pelaajarosterissa: ACT:n riveistä mukana oli ainakin Bubi, Huli, Hepa, Silli, Make ja Piri, kun vellamolaiset olivat tylsästi nimillä Mikko, Markus, Teemu ja Panu (meinasin ensin muuttaa nimet, vellamolaisia valmiiksi melko anonyymejä lukuunottamatta, mutta seuran sivuillahan nuo taitavat olla kuitenkin).

ACT(+Vellamo) voitokkaimmillaan. La foto es de Ramón. ¿Puedo publicarlo aquí?

Ilmeisesti taisin vahvistaa joukkuetta, taidottomuudestani huolimatta - pääsin sentään aina paikalle. Ensimmäinen pelipäivä luovutettiin pelaajien puutteessa. Seuraavan turnauslauantain molemmat pelit päättyivät murskatappioon, eikä saatu maalejakaan aikaiseksi. Lopulta päästiin kuitenkin vauhtiin, voitettiinkin muutama ottelu. Kausi päättyi lauantaina, jolloin meillä oli vastassamme sarjan kärki ja hännänhuippu. Kärkijoukkuetta vastaan otettiin käyttöön hämmentävä ja kypsä taktiikka, joka tuotti tulosta. Käytimme vahvuuttamme, eli maalivahtia, jolla on kovimmat näkemäni heitto ja potku. Hepa avasi pelin heittämällä pallon lyhyehkön kentän toiseen päähän niin lujaa, että se kimposi lähes aina puolustajien päistä tai maalivahdin nyrkeistä sivurajan yli tai kattorakenteisiin, ja pääsimme jatkamaan sivurajapotkulla. Aina kun pallo oli pelissä, keskityimme peittämään vetoja ja roikkumaan vastustajassa. Johdimme peliä hetken, ja lopulta hävisimme vain 1-2. Vertailun vuoksi: kaikkia muita joukkueita vastaan vastustaja teki 4-17 maalia. Sarjataulukkoa ei ole vielä päivitetty, mutta kolmella voitolla ja seitsemällä tappiolla (ml. luovutukset) taidamme juuri pysyä poissa aivan pohjalta.

Kypsä maalivahtivetoinen taktiikka parempaa vastustajaa vastaan.

Muutama viikko sitten pelasin myös toisen tyyppistä potkupalloa, Vakiopaine-baarin paidassa kolme hankifutismatsia. Peli ei juurikaan muistuttanut jalkapalloa, ja harjoituksen puute näkyi - pallon liikkeitä ei oikein voinut ennustaa. Hauskaahan se oli, mutta ei tuo talviurheilu suuremmissa määrin taida olla juttuni.

Kirjoitin osan allaolevasta jo syksyllä, mutta ilmeisestä syystä en julkaissut sitä silloin. Päivitin ja viimeistelin pätkän edellistä merkintääni kirjoittaessa, mutta halusin erottaa henkilökohtaisen raskausuutisoinnin tästä julkisemman keskustelun kommentista, joka toki on sekin melko henkilökohtainen.

Muutamat ovat yllättyneet biolapsiuutisesta, kun ollaan puhuttu aika avoimesti adoptiosuunnitelmista. Aikanaan ilmoittauduttiin adoptioneuvontaan sillä idealla, että voidaan sanoa mahdollisille lapsille kaikenlaisten alkuperien olleen alusta saakka samanveroisia. Vasta myöhemmin huomattiin, ettei luonto ole aivan samaa mieltä. Voisi kuvitella, että lapsettomuusdiagnoosi yhdistettynä haluun adoptoida perhettä vailla oleva lapsi olisi johtanut adoptioon keskittymiseen. Toisin kävi, lähinnä siksi, että adoptiojonot ovat koko ajan venyneet. Ajattelimme, että jos lapsi tulee hedelmöityshoidoilla monta vuotta adoptiota nopeammin, niitä kannattaa kokeilla. Ja näinhän siinä kävikin. Hoidot onnistuivat viime tipassa: vuodenvaihteen jälkeen olisimme keskittyneet adoptioon. Mikäli odotamme joskus toisenkin kerran lasta, kyseessä on varsin todennäköisesti adoptio. Siis mikäli adoptio ei vaikeudu nykyisestään - vielä pari vuotta sitten käytännössä kaikki luvan saaneet saivat adoptiolapsen, enää se ei ole selvää.

Adoptioprosessia lykätessä tuli joitakin kertoja mieleen, että tehdäänkö tässä ohareita sille mahdollisesti näitä aikoja syntyvälle ja perheettömäksi jäävälle lapselle, joka olisi tullut adoption kautta meidän perheeseemme muutaman vuoden päästä, jos prosessi olisi edennyt nopeasti. Yksiselitteinen vastaushan on, että emme tee. Kv. adoptiojärjestelmän piirissä on enemmän lasta toivovia vanhempia kuin lapsia. Se on julmaa niitä perheettömiä lapsia kohtaan, jotka eivät järjestelmään pääse, mutta sillehän me emme voi mitään (ja järjestelmän tiukkuus estää toivottavasti lapsikaupan kaltaiset väärinkäytökset). Ohareita vakavammin on mietityttänyt jonkin asteinen emotionaalinen sitoutuminen adoptioon: voiko käydä niin, että koemme synnytettyjen lasten tulleen meidän ja jo odottamamme adoption väliin? En kyllä pelkää sitäkään vakavissani. Samankaltaisia huolia on kai useimmilla odottajilla (”entä jos en rakastakaan vauvaani?”).

Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti syksyllä Vihreän langan nettikolumnissaan näin: “Hedelmöityshoidot ovat väärä keino ongelman hoitoon. Maailmassa on miljoonia orpoja, jotka tarvitsisivat huoltajan. Jokainen onnistunut hedelmöityshoito on yksi adoptio vähemmän.” Jos Tontti saisi päättää, hoitoja ei annettaisi kenellekään, myöskään naispareille. Kolumni on aikamoista tykitystä: “Lapsentuotantoklinikat tarjoavat kalliita hoitoja pareille, joihin on iskostettu ideologia, jonka mukaan vain biologinen vanhemmuus on oikeaa vanhemmuutta. Näissä piireissä ei adoptiota mainita edes teoreettisena mahdollisuutena.”

Pidän Tontin huutomerkkikolumneista, ja usein olen jopa samaa mieltä hänen kanssaan. Tässä kirjoituksessa hän onnistui osumaan arkaan paikkaan, enkä halunnut syksyllä kommentoida asiaa omien hoitojen ollessa käynnissä. Tontilla jää ajatus kesken, kärjistäessä. Samalla (sinänsä ihan toimivalla) logiikalla jokainen onnistunut raskaus on yksi adoptio vähemmän. Kirjoituksessa jätetään myös kokonaan huomiotta se käytännön tosiasia, että suuri osa halukkaista vanhemmista ei pääse adoption piiriin (esim. seksuaalivähemmistöt), ja vaikka pääsisi, adoptio on vuosia kestävä, kallis ja psyykkisesti raskas prosessi. Tonttikaan ei varmaan tarkoita, että vanhemmuus olisi vain rikkaiden heteroparien oikeus? *

Siitä olen tietenkin samaa mieltä, että adoptiojärjestelmää pitäisi tukea ja laajentaa, kun kerran perheettömiä lapsia on. Ja totta kai tuo biologisen vanhemmuuden ideologia on todellinen ilmiö. Se ei kuitenkaan taida kattaa kaikkia hoitoihin menneitä perheitä. Me tuskin olisimme aloittaneet hoitoja, jos adoptio toteutuisi todennäköisesti vaikkapa kahdessa vuodessa.

Langan kolumnien lisäksi Tontti kirjoittaa Kirjaamo-blogia, joka taitaa keskittyä enemmän vaikkapa kirjallisuuteen kuin yhteiskunnalliseen provosoimiseen. Suosittelen molempia.

—

* Kolumniin reagoiminen saattaa liittyä siihenkin, että jo pidempään on ärsyttänyt tietty hankalasti määriteltävä ekologis-sekstisinen diskurssi, jossa “vauvakuumeetta” (oli se sitten kulttuurinen tai hormonaalinen ilmiö) potevia ympäristötietoisia naisia pilkataan epäloogisuudesta vedoten väestöräjähdykseen, joka taitaa muutenkin olla tippunut monta pykälää pahimpien uhkakuvien listalla (, sanoo mm. Soininvaara) sitten 80-luvun. Puhetapa on minusta lähinnä äijien juttu, samaan tapaan kuin pakolaisten vastaanottamisen vastustaminen ekologisin syin. Karkeammassa muodossa se näkyi, kun Suomen luonto -lehdessäkin julkaistuun vuoden turhake -ehdokaslistaan päätyi “homoparien keinohedelmöitys”, ei siis edes lapsettomuushoidot yleensä.

Pitää perustaa lokikirjoituksille uusi kategoria, jos taas saisi kirjoiteltuakin: “Odotus”. H. on raskaana, jo toisella kolmanneksella. Kaksoset kun tuppaavat syntymään etuajassa, lasketusta ajasta ei hyödytä juuri tarkemmin puhua, mutta saisivat viihtyä kohdussa kesään saakka kuitenkin.

Hieman pöllämystynyt vuodenvaihde takana. Oma reaktioni kaksosraskauteen (niin, itse raskaus oli huolella toivottu) oli lähinnä positiivinen: tuplasti iloa, lapsilla on seuraa toisistaan, hankalat kaudet (yövalvomiset ym.) käydään kerralla molempien osalta (erotuksena siis siitä, että olisi kaksi peräjälkeen syntynyttä) ja niin edelleen. H. oli ainakin alkuun hieman huolestuneempi, sekä raskauden että sen jälkeisen jaksamisen suhteen. Sukulaisten ja ystävien reaktiot ovat olleet hämmästyttävän innostuneita - ystäväpiirissä ja H:n suvun puolella lapsia kuitenkin on jo niin paljon, että olisi voinut kuvitella vauvauutisten olevan rutiinia. Kaksosuuskaan ei herättänyt kauhistuneita reaktioita, mitä osataan arvostaa, ensi talven silmäpusseilla osataan pelotella itse itseämme. Ei niin, etteivätkö muutamat realistiset sivulauseet olisi olleet aivan tervetulleita myöskin.

Ultrassa 6-7-senttiset kaksoset näyttivät jo hämmentävän paljon enemmän vauvoilta kuin toukilta: kädet, sormetkin, erottuivat, pään profiili oli valmis, toinen koitti nukkua lääkärin töykkimisestä huolimatta, laittaen peukun suuhun. Raskausriskien kannalta on hyvä, että erimunaisina vauvat kasvavat omissa pusseissaan, omien istukoidensa varassa.

Lueskeltiin jotain kaksosiin ja monikkoperheisiin liittyvää materiaalia. Monikkoperheet-yhdistyksen ihannekotiaiheisessa pdf:ssä sanotaan mm. että “useimmiten city-elämä muuttuu lasten ilmaannuttua vehreään ja turvalliseen lähiöön. — Mahtuvatko tupla- tai triplarattaat julkiseen kulkuneuvoon vai tarvitaanko toinenkin tila-auto?” Vaikka ajattelen, ettei pidä päättää liikaa etukäteen (ja luoda itselleen liikaa paineita vaikkapa kestovaipoista), ensimmäisenkin tila-auton ajatus on lähinnä koominen. Kun ei asuta pääkaupunkiseudulla, selvitään helpolla. Lähiön sijasta muutetaan jo viikonloppuna lähemmäs keskustaa, tosin ensisijaisesti pois hissittömästä neljännestä kerroksesta. Rautpohjasta pääsee kävellen kaikkialle, bussit kulkevat hyvin, taksikin tulee omaa autoa halvemmaksi ja on varsin vaivaton. Uusi koti tuntuu käytännölliseltä, vaikka sekin on toisessa kerroksessa.

Tähän väliin talkooilmoitus:

Tervetuloa muuttoavuksi lauantaina 24.1. arviolta välillä 10.00-15.00. Talo tarjoaa jotain evästä. Kannattanee tulla Jyväskylän Valimonmäelle lähtöpisteeseen, osoitteen saa vaikkapa sähköpostilla.

Sellaista.

Melko usein Palestiinan pakolaisleireistä uutisoitaessa päässäni alkaa soida The Klezmatics-yhtyeen pakolaisuudesta kertova An Undoing World, josta ei valitettavasti löytynyt verkosta kuin 30 sekunnin näyte Last.fm:ssä. Se, että klezmer on juutalaista kansanmusiikkia, ei ole häirinnyt tai lyönyt kappeleen surullisuuteen ironista leimaa, oikeastaan päinvastoin, ajattelen mielelläni, ettei etninen tausta sido ihmistä tai laulua etniseen konfliktiin.

En ollut olettanutkaan kappaletta traditionaaliksi, mutta en myöskään ollut kuunnellut sanoja muutamaa tarttuvaa riviä ja tunnelmaa enempää. Eilen kuuntelin tarkemmin, ja kaivoin sanat netistä.

Don’t cry out or cling in terror
darling that’s a fatal error
clinging to a somebody you thought you knew was yours.
Dispossession by attrition is a permanent condition
that the wretched modern world endures.

Kävi ilmi, että kappaleen on sanoittanut Tony Kushner, näytelmäkirjailija, jonka tiedän vain tv-sarjasta Angels in America. Taloutemme ainoa Klezmaticsin levy lienee peruja ajalta, jolloin H. soitti Golem-nimisessä klezmerbändissä, ja vaikka molemmat pidämme siitä, Klezmatics olisi voinut puolestamme edustaa millaista arvomaailmaa tahansa. Ainakin Kushner vaikuttaa kuitenkin Wikipedian perusteella asialliselta hahmolta: vasemmistolainen homoaktivisti, joka kritisoi Israelin palestiinalaispolitiikkaa. Ei kai ole itsestään selvää, että pakolaisuudesta kirjoittava New Yorkin juutalainen suhtautuisi solidaarisesti palestiinalaisten diasporaan.

Copper-plated, nailed together, buffeted by ocean weather
stands the Queen of Exiles and our mother she may be.
Hollow-breasted broken-hearted watching for her dear departed
for her children cast upon the sea.

Gazan tapauksesta An Undoing World ei valitettavasti kokonaisuudessaan kerro. Laulun pakolainen ajelehtii ja vaeltaa maailmalla, päätyen lopulta meren yli Maanpakolaisten kuningattaren, Vapaudenpatsaan, helmoihin. Gazan pakolaiset eivät pääse pakoon pommitusten ja taistelujen tieltä, kun Israel pudottaa lentolehtisiä, joissa varoitetaan otteiden kovenemisesta.

Sunnuntaina tultiin Espanjaan, Kataloniaan ja Sabadelliin. Parin tunnin yöunien ja epämukavan lennon jälkeen ei jaksettu lähteä katselemaan naapurikaupunkia Barcelonaa. Iltapäivän lopulla arvoin, menisinkö nukkumaan vai lähtisinkö jalkapallomatsiin. Pinnistin sen verran, että pääsin stadionille. Se kannatti.

Tunnen Espanjan historiaa melko rajatusti, ja vinkeää on se, kuinka juuri ne tutut asiat tulivat vastaan stadionilla. Anarkismi, fasismi ja separatismi ovat jotenkin helppoja palikoita tarttua, näennäisen selkeärajaisia ja hieman nostalgisia. Ennen matkaa päätin, että pitää varoa näkemästä näitä vuosikymmenten takaisia kaikkialla. Futismatsissa epäonnistuin tässä, mutta se ei ollut vain omaa syytäni.

Portilla meinasin jättää matsin väliin, rahapulassa. Kysyin kuitenkin ovimieheltä lähintä pankkiautomaattia, ja ovimies kysyi paljonko minulla on. Pääsin sisään puoleen hintaan. CE Sabadellin kotistadionille mahtuu 20 000 katsojaa, paikalla oli kai kymmenesosa siitä. Vastassa oli FC Barcelona. Hienoahan se oli nähdä sinipunaisten Unicef-paitojen pelaavan, mutta kyseessä oli Barcan b-joukkue, joka pelaa Espanjan kolmannella sarjatasolla. Katsomossa heilui lakana, jossa luki “Barca is not Catalonia”. Valitettavasti en ottanut mukaan kameraa todistaakseni Barcankin pelaavan tyhjille katsomoille.

Väljässä katsomossa lähellä istui yksittäisiä harmaapäisiä miehiä valtavien sikarien kanssa. Lapsilauma juoksenteli katsomossa, tauolla kentänkin puolella. Toisella puoliskolla keski-ikäinen mies selitti minullle jotain katalaaniksi. Valittelin kielitaitoani, ja mies vaihtoi epäselvään espanjaan. Ymmärsin ehkä puolet, mies kuunteli ehkä puolet minun jutuistani. Kahden katalaanijoukkueen pelatessa puhuimme Suomen, Espanjan ja Katalonian palloilusta - tiedän aika vähän kaikista kolmesta. Moneen otteeseen mies mainitsi katalaaniseparatisminsa, johon selvästi kuului pienen paikallisseuran kannattaminen. Jossain vaiheessa valittelin huonoa espanjaani, ja kaveri vastasi haukkumalla fasisteja, joiden takia hänen aikanaan kouluissa ei luettu englantia. Nopeasti hän alkoi ylistää esperantoa, ilmeisesti vain teoreettisella tasolla, ja yhdisti sen anarkismiin, jota symppasi. Ilmeisesti hän luuli minun vierastavan anarkismia, koska alkoi selittää libertaarikommunismia, ja lopulta totesi olevansa lähinnä systeemiä vastaan. Mainitsin tuntevani sisällissodan ja Francon ajan historiaa, myös anarkismin osalta, ja olin tyytyväinen, kun se ei tehnyt vaikutusta (tai sitten en osannut ääntää…).

Pelin jälkeen (2-2, Barca oli parempi, mutta Sabadell teki hienon vaparimaalin) katalaani ehdotti kahvia. Matkalla kahvilaan puhuttiin stadionista. Se oli rakennettu aikanaan optimismin puuskassa kymmenkertaiseksi tarpeeseen nähden, Sabadell ei ole juuri pelannut La Ligassa, mutta osa Barcelonan olympiafutiksesta pelattiin stadionilla. Kannattajayhdistyksen kuppilan luokse tullessa anarkistinationalisti sanoi, ettei pidä ahdistua siitä, että paikka on täynnä fasisteja.

En tiedä pöytäseurueen fasismista. Porukassa oli nuorehko kannattajayhdistyksen aktiivi, joka kertoi anarkistin olleen perustamassa yhdistystä Francon aikana. Hän tiesi suomalaisia autonkuljettajia, joista tunnistin vain Kimi Räikkösen nimen. En ole varma liityinkö kahvikupposen aikana kannattajayhdistykseen, annoin toki osoitteeni. En myöskään alkanut kysellä yhdistyksen mahdollisesta fasismista, mutta katalaanihenkistä sakkia tuntuivat olevan. Asiaan kuului Barcelonan ylivallan vastustaminen. Barca is not Catalonia -lakana oli tietenkin heidän tekojansa.  Lupasin puhua seuraavalla kerralla parempaa katalaania. Tai siis katalaania ylipäänsä.

Ensimmäisenkin illan jälkeen sekä separatismi että anarkismi ovat tulleet vastaan, lähinnä seinäkirjoituksissa. Sabadelliläiset vastaavat espanjaan katalaaniksi, mutta niinpä Närpiössäkin vastataan ruotsiksi, kyse lienee vain kielitaidosta. Katalaanin puhujiakin on enemmän kuin suomalaisia yhteensä. Mutta itsenäisyyttä kannattaa kolmannes katalonialaisista. Anarkismi näkyy kadulla. Yhdestä seinäkirjoituksesta arvasin sanan nälkälakko (ja hauskan tavan korvata kirjan i liudentuvalla tuplaällällä: LLBERTAT), ja googlasin nimeltä mainitun henkilön anarkistiksi, katalonialaiseksi Robin Hoodiksi.

Haluaisin käydä paikallisten anarkistien paikoissa, esimerkiksi vallatuissa taloissa, siksikin että saisin rymäytettyä melko romanttisen ja vanhanaikasen mielikuvani maan pinnalle ja nykyaikaan. Valitettavasti kiinnostavin suositeltu squatti pitää fiksusti ovensa ainakin virallisesti kiinni kuusi päivää viikossa, ja nettitietojen mukaan jouluviikolla myös sen seitsemännen. Vaan vielä on reissua jäljellä.

Taitaa olla tähän mennessä pisin bloggaustauko takana. Eikä nytkään ole asiaa, positiivista tai negatiivista. Tunnelin päässä on jo valoa, mutta tämänsyksyinen tunneli onkin ennemmin alikulkukäytävä, kyseessä ei siis ole hetkellinen pilkahdus ennen vesimassojen alle jäämistä, kun Päijänne-tunneli avataan taas käyttöön. Onnittelut muuten helsinkiläisille, saatte taas meidän uimavesiämme juotavaksenne. Jyväsjärvessä oli Ainolan tienoilla 20-luvulla lasikirkasta vettä, kun tulitikkutehtaan rikkihapot tappoivat planktonin. Lapset tykkäsivät sukellella. Sitten Wall Streetillä rysähti, tehdas meni nurin ja Jyväsjärvi pääsi tummumaan. Maksullinen uimalaitos oli pääviemärin kohdalla, siinä oli sula talvellakin.

Mitenkä syksy on mennyt? Siunattu Web 2.0, kaikki on tallessa. Facebook-päivitykseni edellisen blogimerkinnän jälkeen:

Lokakuun 29.: “Me olimme terriristeja, ja olemme vieläkin / me muistamme toveri Meinhofin, ja Andreas Baaderin”. - Der Baader-Meinhof Komplex nähtynä. Ihan pidin. 17-vuotiaana luettiin RAF:sta ja siitä kuinka paljon resursseja menee kaikenlaisten lemmikkieläinten ruokiin. Johtopäätös: kaupunkisissiryhmämme aloittaa puudeleista. OE-skenestä ei saatu tukea.

Lokakuun 30.: “Kräh.”

Lokakuun 31.: “onks joku juttu, että FB-tyyppien toinen nimi on Hussein?” - Olihan se. Myöh: “muistuttaa itseään ja muita Sallan kirjasta: http://www.vihrealanka.fi/sallankirja.” - Vieläkin lukematta.

Marraskuun 2.: “is mnääh.”

Marraskuun 8.: “is still mnääh.” Myöh: “yllättävän vähän tulee lentelystä hiilikiloja - kerran vuoteen Euroopassa 812. Liikaa sekin toki.” - En luottais tohon HS:n testiin.

Marraskuun 15.: “on tulevaisuudessa, missä kaikki on hyvin.” Myöh: “mennee kääntymään Vakkariin puolen tunnin päästä.” Muutamana lauantaina on tullut poistuttua kotoa tosiaan.

Marraskuun 28.: “onpa jumi.” - Edelleen on. Myöh: “kysyy: missä JKL:ssa saa helpoiten passikuvan?“ - ei tullut passiin, hain Forumin automaatista.

Joulukuun 2.: “toivoo Barcelona-vinkkejä.” - Näitä edelleen, kiitos. Belfastiin mennessä luin Eureka Streetin, nyt pitää kai lukea uudelleen Orwellia. Tai sitten ihan vaan Lonely Planetia.

Eilen: “tykkäilee Finlandia-valinnasta, hieno kirja, vaikken muita ehdokkaita olekaan lukenut.”

Melko ankeaa.

Melkein kirjoitin blogimerkinnän erään muutenkin liikaa julkisuutta saaneen tulevan valtuutetun raiskausfetissistä ja nuoresta Graham Greenestä Reininmaalla, mutta a) en varsinaisesti kaipaa nettikeskustelua “maahanmuuttokriitikoiden” kanssa ja b) kirjoitin siitä laiskuuttani kolumnin jonnekin, enkä tiedä lainkaan mitä muiden julkaisemilla omilla teksteillä saa tehdä.

Ehkä tässä vuoden vaihteessa kirjoittelen tännekin oikeasti.