Liekkiön loki

Kynnys

Bloggaamisen kynnys on jotenkin noussut. Voi olla, että olen vain osa isompaa ilmiötä: Guardianin blogijutun mukaan tavisten muodostama bloggaamisen pitkä häntä on kadonnut tai katoamassa. Sinänsä olisin ihan mielelläni Kasan tavoin sosiaalisen verkon retro-osastoa, mutta kun tauko venyy, itsekritiikki kasvaa.

Lastenhoito on vienut aika suuren osan ajatuskapasiteetistani. En kuitenkaan osaa käsitellä vanhemmuutta kovinkaan hyvin täällä, vaikka Facebookiin tuleekin huudahdeltua havaintoja valvomisesta. Pienten vauvojen vanhempien lehtikolumnit (varmaan blogitkin) tuntuvat usein pyörivän isyyden ja äitiyden roolien ja määrittelyn ympärillä, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, kun vauvathan eivät oikeastaan tee juuri mitään. Ja jos tekevätkin, heidän yksityisyyttään on asiallista kunnioittaa.

Isäkeskusteluissa minulla ei ole oikein sanottavaa, kun ei ole työpaikkaa, josta jäädä pitämään isäkuukautta (mikä se sitten onkin), mutta en myöskään ole vielä se hiekkalaatikonreunan ainoa täysikasvuinen koiras - tässä vaiheessa sukupuoli ei oikein määrittele vanhemmuuttani. Ehkä hieman turhaan pelkään päätyväni niiden isyydestä kirjoittavien joukkoon, jotka selittävät löytämästään uudesta mantereesta tajuamatta, että naisia on kasvatettu siirtolaisiksi esikouluiästä alkaen.

Äitikeskustelut taas… Myöskin hiljattain vanhemmaksi tullut Lupiini on kirjoittanut superäitiydestä, syyllistämisestä ja syyllistymisestä, ja vaikka keskustelen ystävien kanssa mielelläni luomufundamentalismista tai äitiyden backlashistä, jättäydyn mielelläni hieman ulkopuolelle, koska voin, ja koska kuitenkin katson asiaa sieltä, ulkoa.

Tarvikelista

Mainittu Lupiini on yksi harvoja lukemistani vanhemmuutta enemmän käsitteleviä blogeja. Yllä sanomastani huolimatta useampi Lupiinin kirjoitus on herättänyt tarpeen herätellä omaa blogia henkiin, aluksi näillä vauva- ja vanhemmuusjutuilla. Reflektion sijaan tartun merkintään, jollaista olin itsekin miettinyt taannoin, nimittäin käytännölliseen vauvatarvikkeiden listaamiseen.

Lastenhoitotavara on täynnä ideologisia merkityksiä, ja omaa identiteettiä mietitään suhteessa muiden valintoihin. Imetys taitaa olla herkin alue, mutta esimerkiksi kestovaipat tai kantoliinat eivät ole vanhempien keskusteluissa vain harmittomia tekstiilinkappaleita. Pitää siis painottaa, että lista on tehty sen mukaan, minkä me olemme kokeneet mielekkääksi ja ennen kaikkea toimivaksi.

Todennäköisesti korkeintaan joku pienten vauvojen vanhempi jaksaa lukea allaolevan. Laitan kuitenkin kaksosten merkin (♊) sellaisiin kohtiin, joissa monikkoudella on jotain merkitystä. Jotain tästä unohtuu pakostakin, enkä ala miettimään vaatteiden kaltaisia itsestäänselvyyksiä. Lista on tehty nyt seitsenkuisten kaksosten vanhemman näkökulmasta.

.
..
…
….
…..
……

Rattaat/vaunut
Välttämättömyys
♊
Uskoisin, että yksittäisenkin lapsen kanssa pitäisin rattaita (vaunuja? kutsun niitä kaikkia rattaiksi) välttämättöminä, mutta kahden kohdalla sitäkin enemmän. K & V ovat nukkuneet koko ajan päiväunensa lähinnä rattaissa, alkuun vaativat liikettäkin. Ensi talvena työnnettävää massaa on aika paljon, joten jos rattaita ei tarvita nukkumiseen, voisi vaihtaa yksikkörattaat+kantoreppu -yhdistelmään. Nyt käytössä olevat rattaat saatiin käytettynä, mutta maksoivat silti tolkuttomasti. Niiden pitäisi kuitenkin toimia sittenkin, kun lapset lähinnä istuvat (sanotaankohan niitä itse asiassa yhdistelmärattaiksi?). Oleellisia juttuja:

• Joustavat, isot ja leveät umpikumirenkaat (tai kumissa lienee jonkinlaisia onteloita sisällä, vrt. modernit lenkkarit). Ilmatäytteiset saattaisivat olla kevyemmät, mutta jo polkupyörissä on tarpeeksi paikkaamista.
• Erilliset säädettävät selkänojat. Toinen voi nukkua rauhassa toisen istuessa.
• Heittoaisa saattaa olla ihan kätevä ahtaissa paikoissa, saa siis vaihdettua kulkusuunnan nopeasti. Pienet viihtyvät kai parhaiten, kun saavat katsella työntäjää.
• Ovista mahtuminen. Meidän rattaamme taitavat olla leveimmästä päästä, muistaakseni menevät juuri ja juuri 80-senttisestä ovesta. Yllättävän moni ovi on tarpeeksi leveä, mutta kotiovemme ei kuulu niihin. Rattaita säilytetäänkin rappukäytävässä. Junista nuo mahtuvat ainakin IC- ja pikajuniin, Pendolinoihin pitää taittaa.
• Kantokoppa. Ensimmäiset puoli vuotta vauvat mahtuivat pehmeissä kantokopissa rattaisiin. Portaiden nousu oli kevyempää, kun ei tarvinnut kiilata makuupussipötköjä kainaloihin. Jonkin verran kantokoppia tuli käytettyä myös sisällä keinutteluun.

Kantoliinat ja -reput
Hyödyllisiä & hauskoja
♊
Kantovälineitä olemme saaneet lainaan aika monenlaisia. Aivan pikkuvauvojen kanssa käytettiin silloin tällöin trikoisia kantoliinoja, mutta se oli suhteellisen satunnaista. Koliikin kanssa liina on kuulemma loistava, yhdistettynä kuulosuojaimiin. Meillä niitä käytettiin enemmän vaihteluksi rattaille kuin rauhoitteluun, mutta rattaiden ylivoimaisuus nukkumapaikkana sekä tarve kahden vauvan kantamiseen siirsi liinat pääosin hyllylle. Jossain syksyn viimeisistä futismatseista muistan käyneeni toisen vauvan kanssa.

Kantoreput ovat toimineet isompienkin vauvojen hyssyttelyssä. Kun pitää hoitaa yksin kahta vauvaa, on kätevää napsauttaa reppu valmiiksi kiinni, ja nostaa syliin kaipaava lapsi siihen heti kun tulee tarve. Käsivarrelle saa sitten toisen. Kun sylin tarve on suuri, liinaa tai reppua tulee käytettyä silloinkin, kun molemmat vanhemmat ovat kotona. Liina taitaa olla vielä reppua tai pelkkää syliä lohdullisempi paikka.

Sen lisäksi, että lapsissa ja aikuisissa on eroja, sanovat joidenkin reppujen olevan absoluuttisesti toisia parempia. Meillä oli koeajossa jonkinlainen hypetetty kantoreppujen tyyris kuningas, mutta käytössä olevat vanhemmat Ergo-merkkiset reput tuntuvat vähintään yhtä hyviltä. Painon saa jakautumaan mukavasti rinkan tapaan pois hartoilta. Lapsia voi kantaa niissä kuulemma n. 20-kiloisiksi.

Pinnasänky
Hyödyllinen/turhake
Pinnasängyn suhteen emme olleet kovin kranttuja etukäteen, mikä olikin hyvä. Ajattelimme, että laidan poisto tai laskeminen ja patjan tason korkeuden säätäminen ovat ainoat oleelliset jutut - kaikkiin malleihin taitaa mahtua kaksi vastasyntynyttä. Saimme lainaan sängyn, josta ei uskallettu ensin poistaa kiinteää laitaa, ja kun meille luontevin paikka nukuttaa lapset oli vanhempien vieressä, pinnasänky palveli lähinnä puhtaan pyykin välivarastona. Kun toinen vauvoista joutui palaamaan äitinsä kanssa yhdeksi yöksi sairaalaan, toinen nukkui siinä ensimmäisen kotiyönsä, sillä pelkäsin kierähtäväni unissani parikiloisen sintin päälle. Taisin nukkua koko yön käsi pinnojen välissä vauvan kyljessä.

Kierähdysriskin takia yöt olivat pitkään tuolileikkiä. Alkuun yksi vauva taisi olla H:n ja seinän välissä, toinen poikittain sängyn pääpuolessa. Välillä toinen vauva suostui nukahtamaan vain jommankumman rinnalle, käytännössä joko H:n imettäessä tai vauvan maatessa vatsallaan minun rintani päällä. Lattialla oli kova patja, jonka uumeniin vauva ei hautautunut niin helposti kuin pehmeään sänkyyn. Useimmiten aloitin yön itsekseni lattialla, mutta kumpainenkin vauva nukkui vieressäni osan yöstä, patjalla tai kopassa.

Kun halusin pois lattialta, tehtiin pinnasängystä jatke parisänkyyn. Laidan irrottaminen ei sittenkään heikentänyt pinnasängyn tukevuutta pahasti. Raskasunisuutenikaan ei kokemuksen ja vauvojen kasvun myötä huoleta. Toinen vauva nostetaan usein illalla pinnasängyn puolelle H:n viereen, toinen nukkuu vanhempien välissä, mutta käytännössä nukumme koko perhe suurimman osan yöstä parisängyn puolella. Pinnasängyn paikalla voisi olla seinäkin.

Perhepediksihän tätä siskonpetiä kai piireissä kutsutaan. Minusta se on ensisijaisesti meillä toimiva käytännöllinen valinta. H imettää varmastikin useammin kuin jos lapset nukkuisivat omissa sängyissään, mutta vauvojen rauhoittelu vieressä on helpompaa kuin nousta ja nostaa lapsi pinnasängystä. Varsinkin jos H on jalkeilla, vauvat eivät aina tajua kaivata rintaa, vaan silittely riittää. Valintaa voinee pitää ideologisenakin, vaikka kyse ei ole dogmista: läheisyys vaan tuntuu mielekkäältä.

Sitterit
Hyödyllinen
♊
Vauvat ovat viettäneet jonkin verran aikaa sittereissä, vaikka ovat tainneet viihtyä paremmin lattialla. Alkuun vauvan pystyi kätevästi laskemaan nukkumaan tai köllimään sitteriin, KELA:n pakkauksen pahvilaatikkosänkyyn tai U:n muotoisesta imetystyynystä taitettuun säkkituoliin, kun piti tehdä käsillä jotain muuta (tai ottaa toinen vauva syliin). Nyt kun vauvoilla on kova tarve liikkua, sittereitä käytetään lähinnä kiinteitä syötettäessä. Voi olla, että syöttötuolikin olisi jo ajankohtainen, mutta kun aikuistenkin elämä on siirtynyt lattiatasoon, ei olla kaivattu pöydän ääressä istumista. Pöydillä ja tuoleilla on lähinnä sellaisia esineitä, joita vauvat eivät saisi imeskellä: kahvikuppi sohvalla, kakkavaippa liedellä jne.

Temumatto
Hyödyllinen
Vauvan viihdekeskus eli temumatto eli leikkimatto on ollut ihan kätevä ja virikkeellinenkin juttu. Ruma kuin mikä, mutta vauvat tykkäsivät tavoitella kaarissa roikkuvia leluja silloin kun eivät osanneet kääntyä, ja myöhemmin he innostuivat painimaan lelukaarien kanssa. Nyt matto on ollut jonkin aikaa lainassa kuukautta nuoremmalla vauvalla, ja K & V ovat innostuneet siitä kyläilyreissulla uudelleen. Hämmästyttävän pitkään roikkuville leluille voi näemmä jaksaa jokellella.

Hoitopöytä
Hyödyllinen
Käytettynä  saatu hoitopöytä oli kovassa käytössä ensimmäiset kuusi kuukautta. Kun vauvat alkoivat venkoilla ja tempoa kaikkea, minkä käsiinsä saivat, siirryttiin vaipanvaihdonkin suhteen lattialle. Hoitopöytä toimii edelleen lipastona, vaatetta ja muuta vauvatavaraa on aika paljon. Korkeus taitaa kuulua hoitopöydän tärkeimpiin ominaisuuksiin. Tuttujen luona olen nähnyt myös toimivia virityksiä esim. sivustatäytettävän pesukoneen päällä.

Tuttipullot ja muut syömiseen liittyvät
* Tuttipullot - välttämättömyys
* Pullosterilaattori - hyödyllinen
* Rintapumppu - välttämättömyys
* Imetystyyny - hyödyllinen
* Tuttipullonlämmitin - turhake
♊
Toinen vauvoista söi muutaman ensimmäisen viikon vain pullosta, äidinmaitoa ja korviketta. H kantoi aika paljon huolta imetyksen onnistumisesta, ja lopulta oltiin hyvässä tilanteessa, kun molemmat osasivat syödä sekä pullosta että rinnasta. Oman lyhyen kokemukseni perusteella pidän pullolle oppimista tosi hyvänä juttuna, kun lapsella on kaksi kotivanhempaa (varmaan muutenkin). Tiheimmän syömisen kautena pidettiin eräänä päivänä kirjaa syötöistä: lapset söivät vuorokauden aikana muistaakseni yhteenä 31 kertaa. Sellaisena päivänä äidin jaksaminen on yksinään hyvä syy pulloruokinnalle, mutta pidemmällä aikavälillä uskoisin pulloruokinnan syventäneen alusta saakka omaa suhdettani lapsiin. Kiinteiden aloittamisen jälkeen korvike on jäänyt käytännössä kokonaan, ja muukin pulloruljanssi lähestulkoon.

Pienen vauvan pullot ja tutit on kai tapana keittää säännöllisesti. Meille kiersi pullosterilaattori, muovinen pömpeli, jossa pestyt pullovermeet laitetaan mikrouuniin höyryttymään. Ei tarvitse vahtia kuivaksi keittyvää tuttikattilaa. Paljon pulloja käyttävässä perheessä se on ehdottomasti hyödyllinen hankinta, mutta niin kuin monen muun tavaran kohdalla en tiedä olisiko sitä tullut oma-aloitteisesti hankittua.

Rintapumppu oli ja on H:n kannalta välttämätön, ja sen kohdalla laadulla taitaa olla merkitystä. Sen lisäksi, että ylimääräisen maidon saa jääkaappiin tai pakastimeen odottamaan pulloruokintaa, imettävä äiti saattaa joutua ehkäisemään ylituotantoa tai tiehyttukoksia seuraavia tulehduksia. Näistä jutuista en osaa sanoa kyllä kauhean paljon.

Imetyksen onnistumisessa ergonomialla ja tilanteen rauhallisuudella on ollut aika paljon väliä. Imetystyyny oli kuulemma hyvä juttu. Käytössä on tainnut olla yksi U:n muotoinen varsinainen imetystyyny sekä iso sohvatyyny. Tandemia varten H. rakensi joskus valtavia tyynylinnoja ympärilleen, että sai molemmat aseteltua yhtäaikaa syömään. Oma mielikuvani oli avaruuasemalle telakoituvat sukkulat, H. viittasi usein nisäkkäisiin. Tandem taisi olla käytössä noin ikäkuukausina 2-5. Se olisi saattanut onnistua aiemminkin, mutta ei heti tajuttu pyytää kaksosimetystukihenkilöä kylään.

Saimme tuntemattomalta kaksosperheeltä tuttipullonlämmittimen välttämättömyytenä. Välittäjän toiminut ihminen ei ollut itse tarvinnut sitä, eikä osannut erityisesti opettaa sen käyttöä. Lämmitimelle ei löytynyt pöytätilaa, ja tuomitsin sen samantien hankalaksi. Pärjäsimme oikein hyvin pakasterasioilla, joihin lasketaan hanasta kuumaa vettä ja laitetaan pullo kellumaan.

Vaipat
Välttämättömyys
Vaippojakin meille ilmestyi useampi kassillinen jo ennen lasten syntymää. K oli alkuun niin kapoinen, ettei saatu kestovaippoja istumaan tiiviisti, mutta pääosin on käytetty kestoja. Kertakäyttövaipat olivat pitkään yökäytössä, edelleen reissussa on lähinnä niitä. Vaikuttaa siltä, että kestovaippoja on hankala suositella yleisellä tasolla, kun vauvat ovat eri mallisia, ja vanhemmat kokevat eri asiat hankaliksi. Vaivalloisiahan ne ovat joka tapauksessa. Joka ilta ripustetaan viimeisenä rummullinen pyykkiä, se tuntuu välillä absurdilta. Kestovaippojen suhteen pyykinpesumahdollisuus on aika oleellinen tekijä, tällä hetkellä olisi tuskallista luopua omasta pesukoneesta (joka on iso ja linkoaa perkeleellisellä vauhdilla). Onneksi K & V ovat aina nauttineet vaipanvaihdosta, jopa niin että sitä on käytetty pahan mielen torjuntaan. Alla jotain huomioita koskien omaa meininkiä.

• Kertakäyttövaippatabua on naurettavan hankala väistää, kun on laillani sisäistynyt asiaa jätteiden lajittelusta. Kaupasta saa myös biohajoavia kertakäyttövaippoja, mutta kun kaatopaikkajätteeseen ei saisi laittaa mitään lahoavaa tuottamaan metaania, ja biojätteeseen taas ei saa laittaa ihmisperäistä jätettä… Molempi pahempi, joten suhteellisen vähät kertakäyttövaipat tulee ostettua hinnan ja viherpesuleimojen määrän perusteella. En jaksanut keskittyä selvittämään Vihreän langan Kaksoset kestovaipoissa -blogin kommenteissa esitettyä väitettä kestovaippojen tuotannon yllättävän isosta ympäristökuormituksesta, mutta vaikutti hieman siltä, että kestovaippojen käyttökerrat oli laskettu meidän kannaltamme alakanttiin.
• Monelta suunnalta kehutut, kalliit FuzziBunz-taskuvaipat ovat käteviä, mutta niissä on monia muita virityksiä vuotavammat lahkeensuut, ainakin laihoilla vauvoilla. Toisaalta V käyttää jo M-kokoa, joka on palvellut edellisellä käyttäjällään vaippaiän loppuun.
• Minusta kätevimpiä ja luotettavimpia ovat villahousu-harsoyhdistelmät (tarpeeksi isolla ja tiiviillä harsolla ja lisäimulla), H pitää enemmän tasku- ja sisävaipoista pul-kuorineen. Olettaisin noiden villahousujen olevan melko kalliita (tai isotöisiä, jos osaa tehdä itse). Öisin laitetaan tukeva sisävaippa (sellainen froteesysteemi, jonka sisään saa lisäimuja) ja pul-kangaskuori.

Itkuhälytin
Välttämättömyys
K & V nukkuvat päiväunet pääasiassa ulkona rattaissa, joten itkuhälyttimelle on käyttöä. Asumme toisessa kerroksessa, mutta kantama tuntuu ulottuvan suhteellisen hyvin pihalta asuntoon. Liikennettä on harmillisen paljon, hälytin rätisee suuren osan ajasta. Jonkun kerran olen myös haahuillut kirjastossa tai istunut kuppilassa rätisevän radiopuhelimen kanssa.

Ehdotus tasa-arvoiseksi isäksi haluaville: hanki kaksoset, ole työtön.

Ja heti perään iskee huoli: en halua ajautua vanhemmuuspuheeseen, jossa oma toimintatapa esitetään ainoana oikeana. Ehdotus on siis vain yksi monien joukossa. Tiedän valitettavan hyvin myös sen, ettei lapsia niin vain hankita.

Jatkan silti. En ole missään vaiheessa ollut erityisen huolissani asemastani perheen sisäisessä dynamiikassa, vaikka tiedän pikkuvauvojen isien (luullakseni myös ei-synnyttävien äitien) jäävän helposti vauvan ja äidin muodostaman symbioosin ulkopuolelle. Asetelma taitaa olla raskas molempien vanhempien kannalta (joskus ehkä myös lapsen, mutta tilanne näyttäisi korjaantuvan taaperoiässä ilman suurempia ongelmia). Etukäteen ajattelin hoitaa väistämättömän sopeutumalla - eihän se vauvaikä kauaa kestä.

Toisin kävi. Toinen kaksosista vietti elämänsä alussa muutaman päivän tarkkailussa vastasyntyneiden teholla. Imetyksen opettelu viivästyi, eikä synnytyksestä toipuva, toiseen lapseen sidottu äiti päässyt vierailemaan eri kerroksessa useinkaan, toisin kuin minä. Kotiutumisen jälkeen työnjako oli ilmeinen: toinen vanhempi imetti, toinen syötti pullosta. Muutamassa viikossa kumpikin lapsi oppi syömään sekä pullosta että rinnasta. Kun lapset ovat syöneet yhteensä jopa 29 kertaa vuorokaudessa (tukkimiehen kirjanpitoa taidettiin tehdä ennätyspäivänä), ei minunkaan hommani ole vähentynyt. Jos vauvoja olisi vain yksi, en ihmettelisi sisäänpäinkääntyneen äiti-vauvakuplan syntymistä. Nyt taidamme olla melko yksipuolista seuraa koko perhe.

Täysipainoinen läsnäolohan ei ole useimmille mahdollista. Vakituisessa työsuhteessa olisin käyttänyt isyyslomani jo 2-4 viikkoa sitten. Nyt lastenhoito alkaa sujua niin hyvin, että voin kuvitella jommankumman olevan koko päivän kodin ulkopuolella. Muutamien tuntien kokeilut ovat sujuneet, minun potkupalloiluni tai H:n laulutreenit ja -keikka. Lastenhoito olisi tietenkin hillittömän raskasta yksinäiselle kotivanhemmalle, mutta taakan jakamisen lisäksi kotona viettämäni aika merkitsee minulle myös jonkinlaista varmuutta lasten suhteen ja tasa-arvoisuutta vanhempana. Vaikka loppu perhe muodostaisikin vielä jonkinlaisen symbioottisen triumviraatin, uskon saaneeni rokotuksen ulkopuolisuuden tunnetta ja sen johdannaisia vastaan. Tai sitten iskee kahta kauheammin, jos tämä tarpeellisuuden tunne viedään.

***

Muutenkin on mennyt hyvin. Keski-Suomen keskussairaalan synnytysosasto ansaitsee kiitokset hyvin sujuneesta alusta. Kesä on hyvä aika totutella lasten kanssa elämiseen, kun voi olla ulkona pakkaamatta vauvoja liikoihin vällyihin. Kaksoset ovat pääosin tyytyväisiä ja hyväntuulisia, ja viime päivinä he ovat oivaltaneet yön ja päivän eron. Saunan pukuhuoneessa he eivät valitettavasti viihdy. Ensi viikolla koitetaan elämää metsässä, toki hirsiseinien suojassa, ja retki huipentuu kahteen etunimiyhdistelmään. On siis viikko aikaa päättää lopulliset nimet.

Niin, olen ollut keskiviikkoisesta aamuyöstä saakka isä. Kerron lisää ehtiessäni. Kaikki on varsin hyvin.

Liekkiön lokin kävijäseuranta paljastaa sen osuvan viikoittain hakukoneen piikkeihin sisustusblogina, ei kai ihan ensimmäisille sivuille kuitenkaan.  Hankitaanpa varianssia: onko blogini jo raskausblogi? Kysymys tuli mieleen myöskin varsin hyvillä kuukausilla odottavan Lupiinin blogista, joka ei ole. Olen merkinnyt neljä merkintää kategoriaan odotus, tämä on viides.  Yli puolet tämän vuoden merkinnöistä käsittelee aihetta. Odotus on toki miesbloggaajalle luontevampi luokittelu kuin raskaus, vaikka isäni oli bongannut amerikkalaisen Sano että rakastat -sarjan aviomiesten käyttävän ilmaisua “We are pregnant” ja Margaret Meadin tutkimat arapeš-miehet jopa synnyttivät, suhteellisen konkreettisestikin.

Sen sijaan että jatkaisin aiempia merkintöjä esim. maskuliisuusprojektista tai kovista arvoista suhteessa lapsettomuushoitoihin, voisin kirjoittaa ihan henkilökohtaisen raskaus- tai odotusblogimerkinnän. Katsotaanpa osaanko vielä.

Laskettuun aikaan on vielä muutama viikko, mutta sillä ei ole juuri merkitystä, kaksosten tapauksessa. Saattavat syntyä vaikka tänään. Edellisellä rutiinikäynnillä äitiyspolilla sanottiin, ettei enää olisi syytä jarrutella, mikäli synnytys alkaisi. Vauvat alkavat olla hyvän kokoisia, ja kaikki muukin vaikutti olevan kunnossa. Myös H. on voinut hyvin, etenkin työstressin loputtua keväällä sairaslomaan.

Kaipa tässä ollaan niin valmiita kuin tullaan olemaan. Kun H. sai hiljattain jonkinlaisia uusia fyysisiä tuntemuksia, iski hetkellinen innostus karata merille. Tänään, viikko pari väärän hälytyksen jälkeen, päätettiin että kuun vaihduttua voidaan alkaa toivoa synnytyksen alkamista. Ilmassa on kärsimättömyyttä, uusi vaihe saisi tulla pian.

Jyväskylässä ei ilmeisesti ole ollut vähään aikaan varsinaista synnytysvalmennusta sairaalan puolesta (tilanne näkyy muuttuneen toukokuussa). Me osallistuimme Monikkoperheet ry:n valmennukseen, josta oli luullakseni iloa. Vierailu synnytyslaitoksella ja etenkin vastasyntyneiden teholla vakuutti. Nyt kun aletaan olla voiton puolella, on vähän hassua, kuinka tärkeätä oli nähdä tehon rauhallisuus ja turvallinen ilmapiiri, mutta luulenpa myös yksösodottajien miettivän erityisesti ennenaikaisuutta juuri niin pitkään, että riskiviikot ovat ohi. Kaksosilla todennäköisyys on sen verran suurempi, ettei kai ole liian ongelmalähtöistä tietää, millä viikolla ei todennäköisesti enää kyyditä Kuopioon yliopistolliseen sairaalaan jarruttelemaan synnytystä.

En ole varma kiinnitänkö enemmän huomiota pikkuvauvoihin kuin aiemmin. Kesän myötä törmään heihin kyllä kaikkialla. Aiemmin mainittu Lupiini sanoi kommenttilaatikossaan huomanneensa kovimman vauvoista innostumisen tapahtuvan nimenomaan jo äideiksi tulleille naisille. Luulisin tämän koskevan myös sitä klassisinta vauvakuumetta. Huolimatta puheista biologisesta kellosta ja sellaisesta tuntuu, että toistaiseksi lapsettomien kohdalla vauvakuume on enemmän vanhemmuuskuumetta tai lapsikuumetta, ja se mitä joku kutsui vauvanhimoksi iskee jo kerran sen hormonimyrskyn läpikäyneisiin naisiin. Saapa nähdä miten koen tämän vuoden parin päästä. Meillehän tuskin tulee toista kierrosta vastasyntyneiden kanssa, kaipa se saattaa johtaa vauva-ajan nostalgisointiin. Joka tapauksessa mielikuva omasta lapsesta sellaisena parivuotiaana  adoptiolapsena on sentään jo väistynyt.

Tällä päivitystahdilla blogi ei ehdi profiloitua raskausblogiksi. Seuraava merkintä saattaa olla synnytysuutinen. En usko, että tästä tulee isyysblogiakaan - luulen, että reflektoin niitä juttuja vähän vastavuoroisemmilla tavoilla. Päivitystahti hiipuu varmaan entisestään. Mikäs siinä.

***

Sivupalkkiin on tullut joitain kiinnostavia blogeja, uusia joko minulle tai kokonaan. Bios politikos tarjoaa hyvää juttua toistaiseksi mm. yliopistolaista ja vasemmistosta. Maaria Pääjärven Se kaluaa samaa luutaa -blogissa käydään erityisen kiinnostavaa kirjallisuuskeskustelua.  Kumpaankaan aiheeseen en tunne pystyväni tätä nykyä sanomaan itse mitään, mutta luen innolla. Jos en olekaan viemässä omaa kirjoitteluani isyysblogin suuntaan, niin (myös siihen) aiheeseen liittyviä huomioita löytyy Hukkajukalta.

Sanon sen taas: Langalla (The Wire) on parasta, mitä televisioon on koskaan tehty. Mutta tämänhän kaikki toivottavasti jo tietävät.

Kolmannelta tuotantokaudelta alkaen (Langalla on ainoa sarja, jonka hahmotan tuotantokausien mukaan - ennen d-videoita ja vertaisverkkojakelua sanaa taisivat käyttää vain trek-hörhöt?) käsitellään mm. Baltimoren kunnallispolitiikkaa. Amerikka vaikuttaa siinä suhteessa melko erilaiselta kuin Suomi, täällä ei esimerkiksi nähdä obamaisia pormestarinvaalikampanjoita (”I still wake up white in a city that ain’t“).

Liekö syy siinä, että Wire pyörii päässä kiivaan (uudelleen)katselutahdin vuoksi, mutta Baltimore tuli kuitenkin mieleen yhdestä suomalaisesta uutisesta. Susanna Kuparinen on tehnyt Voiman verkkojatkeeseen Fifiin hienosti räkyttävää tutkivaa journalismia Helsingin sosiaalitoimenjohtaja Paavo Voutilaisen rahankäytöstä. “Muutosjohtajuutta” sosiaalitoimeen tuoneen Voutilaisen edustustiliöykkäröinti ei sinänsä kuulosta yllättävältä, mutta riemastuin vastuunpakoilusta ja johtajuusretoriikasta, jotka toivat mieleen Baltimoren kuviteellisten pormestari Roycen, poliisipäällikkö Burrellin ja tämän alaisten välisen pelin: “I took the hit for you.”

Sosiaalitoimessa huhutaan, että Voutilainen on antanut lautakunnalle ja esimiehelleen Paula Kokkoselle harhaanjohtavan kuvauksen kalustehankinnan vaiheista. — osa työntekijöistä oli kuullut Radio Ylen aikaisesta Kokkosen haastattelun. Kokkonen moitti Voutilaista, mutta vihjasi alaisten hoitaneen hankintavalmistelun huolimattomasti. — Virkamiesten ammattiylpeyttä oli loukattu, sillä taloushallinnon talouspäällikkö Leena Karhu-Westman oli tiedottanut Voutilaiselle jo hyvissä ajoin, että hankinta on laiton.

–
Ensimmäisen puhelinsoiton aikana Karhu-Westman vetoaa virkasalaisuuteen. Hän pyytää soittamaan seuraavana päivänä uudelleen, että hän ehtii selvittää entiseltä esimieheltään kuinka paljon voi virkasalaisuuden puitteissa puhua.
“Haluan olla lojaali sosiaalitoimelle.”
–
Yritän kysyä, mistä johtuvat sitkeät huhut siitä, että alaiset mokasivat. Ingervo kiertää kysymyksen.
“Voutilainen otti vastuun, se on johtajan tehtävä.”

–
[Kuparinen:] No ketkä siellä on olleet väärässä?
[Voutilainen:]“No tätä mä en nimenomaan kommentoi, mä en kerta kaikkiaan lähde haukkumaan ihmisiä julkisesti tilanteessa, jossa mä otan vastuun.”
Sä annat mun taas ymmärtää, että ne on sun alaiset, jotka ne virheet on tehny…
“Ei o!”

Fifi: Miljardin euron mies

Michael Caine: "Tulikohan mukaan oikea torx-meisseli?"

Viimeisen viikon tai puolentoista ohjelmana on ollut eräänkaltainen maskuliininen projekti.

Useampi hylly on ruuvattu seiniin yrityksen ja erehdyksen kautta. Joissain kohdissa seinä on haperoa laastia ja kuuden millin reikä leviää epämääräiseksi kraateriksi, toisaalla taas poranterä tylsyy jonkinlaiseen adamantiumrunkoon. Yhden komeron ovet korvattiin verhotangolla, kun eivät enää hoitopöydiltä ja pinnasängyiltä mahdu aukeamaan.

Sitten edellisen rautakauppareissun on siirrytty uuteen ruuvimeisseliformaattiin. Appi toi valikoiman ruuveja, ja kaupan mentyä jo kiinni todettiin, ettei taloudesta löydy torx-ruuvimeisseliä. Kun pari sellaista saatiin hankittua, kävi ilmi, että oleellinen koko puuttui edelleen. Lohduttauduin sillä, ettei ollut sentään henki kiinni ruuvimeisseleistä, niin kuin 1800 brittiarmeijan sotilaalla Isandlwanassa - heillä oli Englundin mukaan zulujen hyökätessä 480 000 ammusta laatikoissa tukevien ruuvien takana, mutta vain kaksi ruuvimeisseliä, ja kun ruuvaaminen sujui tappamista hitaammin, lähes kaikki kuolivat. Itse pidin meisselin puuttuessa vain muutaman päivän tauon maskuliisisessa projektissani.

Torx ei ollut ainoa vastoinkäyminen. Humanisti ei mittaa, ja jos mittaa, niin vähän sinne päin. Puutavarakaupan ystävällinen myyjä sirkkelöi hyllylevyt käden käänteessä pyydetyn kokoisiksi, ja kaksosten kollegiaalisilla suhteilla hinnastakin taidettiin höylätä hieman, myyjä kun oli monikkovalmennuksesta tuttu kaksosten isä. Kotona huomasin, että muutama lisämilli olisi ollut hyvä saada pois. Käsisahalle töitä sittenkin.

Pyörät sentään saatiin viimein kesäkuntoon. Sama rengas tuli paikattua kevään aikaan kolmeen kertaan, ja viimeiselläkin kerralla olisin lisännyt ylimääräisen paikan aiempaan repsottamaan jääneeseen kohtaan, mutta tarpeet loppuivat kesken.

Kaikeksi onneksi olen saanut paeta meisseleiden, sahojen ja ketjurasvan maailmasta välillä kirjallisuuden maailmaan, keskeyttämättä kuitenkaan miesprojektiani. Oikolukeminen ei ehkä ole miehisin työtehtävä, mutta kyseessä on sentään sotakirja summitaisine teloituksineen ja vankileireineen, juniakin löytyy.

Materiaalinen puoli miehistelyprojektia alkaa olla suhteellisen hyvässä jamassa. Vauvanvaatteita on pyykätty ja lajiteltu kokojen mukaan toistaiseksi seinillä pysyneille hyllyille, pinnasänky on kasattu ja kylpyhuoneessa on parilla tusinalla pesuohjelmalla varustettu tietokone. Henkisestä puolesta en tiedä. Erityistä maskuliisuuspuuskaa en usko isyyteenkään kaipaavani. Joitain erityisjuttuja pitää ottaa huomioon: ennenaikaisen synnytyksen pelossa en uskalla enää reissata tai juuri humaltuakaan. Siis eräänlainen oma henkilökohtainen Stand By Me - Viimeinen kesä .

Keväässä on ollut hyviä hetkiä. Kirjoitin ensin synkästi hyviäkin, mutta se ei vastaisi todellisuutta. Tästä keväästä selvisin vähin vahingoin.

Hilla kirjoitti maaliskuussa kauniisti Sinisen talon jäähyväisistä. YouTube-disko (mm. cd:t sisältäneiden) pahvilaatikoiden lomassa oli sopivaa jatkoa talon viimeisen päälle valmistelluille aiemmille juhlille. Seitsemän ja puolen vuoden jälkeenkään muutos ei tunnu niin dramaattiselta kuin voisi kuvitella, haikealta kyllä. Aikansa kutakin. Hillan merkinnän krapulabrunssi meillä oli ikään kuin tupaantuliaisjuhla, ja ainakin omalla kohdalla se taisi tuoda optimismia Sinisten jäähyväisjuhlan jälkeiseen aikaan.

Siniset eivät ole ainoat poismuuttajat. Samoihin aikoihin eräs toinen paikallinen pitkäaikainen instituutio, mies, kirjailija ja nero, muutti maasta. Ja kato jatkuu kesän tullessa. Toisaalta sentään eräät juurtuvat tänne tiukemmin.

Yleisestä mökkihöperöitymisestä huolimatta muutama retki toisiin kaupunkeihin onnistui. Helsingissä oli ystäviä, Mammutti ja Rytmi; seurasin tunnekuohuja kummilapsen futistreeneissä, notkuttiin sohvalla sillanalaisen skeittipuiston laidalla katsellen, kun murrosikäiset skeittaripojat auttoivat auliisti 2,5-vuotiasta rullaamaan. Mieleen tuli jonkun ikätoverilautailijan nykymaailmaa kummasteleva anekdootti kunnallisista skeittihalleista, jonne äidit kyyditsevät lapsiaan vanhan koulukunnan piripäiden mahtuessa hyvin sekaan. Kotimatkalle perittiin edellämainittujen lasten tuplarattaat, jotka lastattiin täyteen kimppatilattua zapatistakahvia, jota sitten trokattiin Tampereella puistopiknikille kerääntyneille ystäville.

Rautpohjasta on tullut nopeasti koti. Valoisa, viihtyisä, tilava. Tällä kertaa kirjahylly on pultattu seinään - toivottavasti jälkikasvun turvaava varotoimenpide on paikallaan, eikä tarvitse purkaa sitä ennen kaksosten taaperoutumista. Työhuoneen nurkassa on hyökkäysvaunumaiset rattaat, kaapit ovat täyttyneet nutuista ja vaipoista kuin itsekseen - lasten materiaaliset olot alkavat kai olla kunnossa.

Odotushan se on kevättä tahdittanut. Nyt 30. raskausviikolla takana on aika monta rutiinipolireissua, kaksoset ovat siinä puolitoistakiloisia (toinen vähän pienempi) ja varsin eloisia. H:n piti lähteä vielä toukokuussa sukuloimaan, mutta flunssa ja supistelu estivät matkustamisen. Taitaa olla niin, ettei ennen syksyä kauheasti liikuta kaupungista, ellen sitten minä yksin, suhteellisen helppojen yhteyksien päähän. Kahden kuukauden päästä lapset ovat todennäköisesti jo syntyneet.

Meillähän on paljon lapsia ystäväpiirissä, ja lähisuvussakin. Luulen, että jo nyt aika iso määrä kokemusta on suodattunut pieninä sivulausemainintoina tai tervetulleina neuvoina, ja niin kuin sanottua, vauvatavaraa ollaan saatu lainaan, lahjaksi tai pienellä rahalla paljon. Hieman toisenlainen mieluisa yhteisöllinen tapaaminen oli ilta kahden muun esikoisiaan samoilla viikoilla odottavan pariskunnan kanssa. Ei tarvinnut varoa kuulostavansa naarmuuntuneelta levyltä, kun kaikki muutkin tuntuivat olevan  (jos ei loputtoman, niin ainakin yhden illan edestä) kiinnostuneita neuvolakäynneistä, muljahtelusta, nimenmiettimisen vaikeudesta,  yleisestä kummastelusta ja myös kaksosidentiteettiasioista, emme olleet huoneen ainoat kaksosodottajat. Ei niin, etteivätkö samat asiat saattaisi kiinnostaa myös lapsettomia tai esikoisensa aikaa sitten saaneita, mutta samasta suunnasta taivastelussa on kyllä puolensa. Oli myös mukava huomata, että aiemmin töistä, opinnoista ja yhteisten ystävien kautta toisensa tunteva porukka oli selvästi samalla aaltopituudella muutenkin kuin odotuksen suhteen.

Toivottavasti tulee päivitettyä blogia jatkossa hieman tiehämpään. Pitkän tauon jälkeen kynnys on vähän korkealla. Muistiinpanoja tuli tehtyä paussin aikanakin, mutta osa oli ajankohtaisuuksia, osa taas jotka tuntui muista syistä kiinnostavemmilta juuri sillä hetkellä. Haluaisin myös päivittää linkkilistaa, mutta en jaksa säätää ruudun ääressä. Päivitin hieman linkkilistaa sentään.

Olen todennäköisesti Keski-Suomen futsal-harrastesarjan huonoin pelaaja, ja sinut asian kanssa. Viime vuosina on kuitenkin iskenyt kilpailuvietti, koskien lähinnä potkupallon variaatioita. En harrastanut mitään urheilulajeja silloin, kun oli vielä oppimiskykyä, joten en edelleenkään ole kovin taitava. Toisaalta onnistumisen elämyksiin ei tällä tasolla tarvita paljoakaan.

Kesällä pallokentän laidalla arveltiin, että Vellamo on Suomen ainoa potkupallosakki, joka on ollut koossa kymmenisen vuotta pitämättä yhtäkään saunailtaa tai harrastamatta kummempaa hengennostatusta. Tämä johtunee siitä, että pelailemme lähinnä keskenämme Vellamonpuistossa tai Kampuksella, satunnaisia yliopiston turnauksia lukuunottamatta, joten joukkuehenki on aina riittävä. Viime vuonna yhdistettiin satunnaisesti voimamme toisen pelaajakadosta kärsivän porukan kanssa. Syksyllä ko. seura kysyi vellamolaisia vahvistukseksi sisäfutiksen harrastesarjaan, ja menin mukaan, vaikka epäilin, etten juuri vahvista joukkuetta. Toinen porukka on kolunnut puulaakeja enemmän, ja urheilullisempi ote näkyi myös pelaajarosterissa: ACT:n riveistä mukana oli ainakin Bubi, Huli, Hepa, Silli, Make ja Piri, kun vellamolaiset olivat tylsästi nimillä Mikko, Markus, Teemu ja Panu (meinasin ensin muuttaa nimet, vellamolaisia valmiiksi melko anonyymejä lukuunottamatta, mutta seuran sivuillahan nuo taitavat olla kuitenkin).

ACT(+Vellamo) voitokkaimmillaan. La foto es de Ramón. ¿Puedo publicarlo aquí?

Ilmeisesti taisin vahvistaa joukkuetta, taidottomuudestani huolimatta - pääsin sentään aina paikalle. Ensimmäinen pelipäivä luovutettiin pelaajien puutteessa. Seuraavan turnauslauantain molemmat pelit päättyivät murskatappioon, eikä saatu maalejakaan aikaiseksi. Lopulta päästiin kuitenkin vauhtiin, voitettiinkin muutama ottelu. Kausi päättyi lauantaina, jolloin meillä oli vastassamme sarjan kärki ja hännänhuippu. Kärkijoukkuetta vastaan otettiin käyttöön hämmentävä ja kypsä taktiikka, joka tuotti tulosta. Käytimme vahvuuttamme, eli maalivahtia, jolla on kovimmat näkemäni heitto ja potku. Hepa avasi pelin heittämällä pallon lyhyehkön kentän toiseen päähän niin lujaa, että se kimposi lähes aina puolustajien päistä tai maalivahdin nyrkeistä sivurajan yli tai kattorakenteisiin, ja pääsimme jatkamaan sivurajapotkulla. Aina kun pallo oli pelissä, keskityimme peittämään vetoja ja roikkumaan vastustajassa. Johdimme peliä hetken, ja lopulta hävisimme vain 1-2. Vertailun vuoksi: kaikkia muita joukkueita vastaan vastustaja teki 4-17 maalia. Sarjataulukkoa ei ole vielä päivitetty, mutta kolmella voitolla ja seitsemällä tappiolla (ml. luovutukset) taidamme juuri pysyä poissa aivan pohjalta.

Kypsä maalivahtivetoinen taktiikka parempaa vastustajaa vastaan.

Muutama viikko sitten pelasin myös toisen tyyppistä potkupalloa, Vakiopaine-baarin paidassa kolme hankifutismatsia. Peli ei juurikaan muistuttanut jalkapalloa, ja harjoituksen puute näkyi - pallon liikkeitä ei oikein voinut ennustaa. Hauskaahan se oli, mutta ei tuo talviurheilu suuremmissa määrin taida olla juttuni.

Kirjoitin osan allaolevasta jo syksyllä, mutta ilmeisestä syystä en julkaissut sitä silloin. Päivitin ja viimeistelin pätkän edellistä merkintääni kirjoittaessa, mutta halusin erottaa henkilökohtaisen raskausuutisoinnin tästä julkisemman keskustelun kommentista, joka toki on sekin melko henkilökohtainen.

Muutamat ovat yllättyneet biolapsiuutisesta, kun ollaan puhuttu aika avoimesti adoptiosuunnitelmista. Aikanaan ilmoittauduttiin adoptioneuvontaan sillä idealla, että voidaan sanoa mahdollisille lapsille kaikenlaisten alkuperien olleen alusta saakka samanveroisia. Vasta myöhemmin huomattiin, ettei luonto ole aivan samaa mieltä. Voisi kuvitella, että lapsettomuusdiagnoosi yhdistettynä haluun adoptoida perhettä vailla oleva lapsi olisi johtanut adoptioon keskittymiseen. Toisin kävi, lähinnä siksi, että adoptiojonot ovat koko ajan venyneet. Ajattelimme, että jos lapsi tulee hedelmöityshoidoilla monta vuotta adoptiota nopeammin, niitä kannattaa kokeilla. Ja näinhän siinä kävikin. Hoidot onnistuivat viime tipassa: vuodenvaihteen jälkeen olisimme keskittyneet adoptioon. Mikäli odotamme joskus toisenkin kerran lasta, kyseessä on varsin todennäköisesti adoptio. Siis mikäli adoptio ei vaikeudu nykyisestään - vielä pari vuotta sitten käytännössä kaikki luvan saaneet saivat adoptiolapsen, enää se ei ole selvää.

Adoptioprosessia lykätessä tuli joitakin kertoja mieleen, että tehdäänkö tässä ohareita sille mahdollisesti näitä aikoja syntyvälle ja perheettömäksi jäävälle lapselle, joka olisi tullut adoption kautta meidän perheeseemme muutaman vuoden päästä, jos prosessi olisi edennyt nopeasti. Yksiselitteinen vastaushan on, että emme tee. Kv. adoptiojärjestelmän piirissä on enemmän lasta toivovia vanhempia kuin lapsia. Se on julmaa niitä perheettömiä lapsia kohtaan, jotka eivät järjestelmään pääse, mutta sillehän me emme voi mitään (ja järjestelmän tiukkuus estää toivottavasti lapsikaupan kaltaiset väärinkäytökset). Ohareita vakavammin on mietityttänyt jonkin asteinen emotionaalinen sitoutuminen adoptioon: voiko käydä niin, että koemme synnytettyjen lasten tulleen meidän ja jo odottamamme adoption väliin? En kyllä pelkää sitäkään vakavissani. Samankaltaisia huolia on kai useimmilla odottajilla (”entä jos en rakastakaan vauvaani?”).

Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti syksyllä Vihreän langan nettikolumnissaan näin: “Hedelmöityshoidot ovat väärä keino ongelman hoitoon. Maailmassa on miljoonia orpoja, jotka tarvitsisivat huoltajan. Jokainen onnistunut hedelmöityshoito on yksi adoptio vähemmän.” Jos Tontti saisi päättää, hoitoja ei annettaisi kenellekään, myöskään naispareille. Kolumni on aikamoista tykitystä: “Lapsentuotantoklinikat tarjoavat kalliita hoitoja pareille, joihin on iskostettu ideologia, jonka mukaan vain biologinen vanhemmuus on oikeaa vanhemmuutta. Näissä piireissä ei adoptiota mainita edes teoreettisena mahdollisuutena.”

Pidän Tontin huutomerkkikolumneista, ja usein olen jopa samaa mieltä hänen kanssaan. Tässä kirjoituksessa hän onnistui osumaan arkaan paikkaan, enkä halunnut syksyllä kommentoida asiaa omien hoitojen ollessa käynnissä. Tontilla jää ajatus kesken, kärjistäessä. Samalla (sinänsä ihan toimivalla) logiikalla jokainen onnistunut raskaus on yksi adoptio vähemmän. Kirjoituksessa jätetään myös kokonaan huomiotta se käytännön tosiasia, että suuri osa halukkaista vanhemmista ei pääse adoption piiriin (esim. seksuaalivähemmistöt), ja vaikka pääsisi, adoptio on vuosia kestävä, kallis ja psyykkisesti raskas prosessi. Tonttikaan ei varmaan tarkoita, että vanhemmuus olisi vain rikkaiden heteroparien oikeus? *

Siitä olen tietenkin samaa mieltä, että adoptiojärjestelmää pitäisi tukea ja laajentaa, kun kerran perheettömiä lapsia on. Ja totta kai tuo biologisen vanhemmuuden ideologia on todellinen ilmiö. Se ei kuitenkaan taida kattaa kaikkia hoitoihin menneitä perheitä. Me tuskin olisimme aloittaneet hoitoja, jos adoptio toteutuisi todennäköisesti vaikkapa kahdessa vuodessa.

Langan kolumnien lisäksi Tontti kirjoittaa Kirjaamo-blogia, joka taitaa keskittyä enemmän vaikkapa kirjallisuuteen kuin yhteiskunnalliseen provosoimiseen. Suosittelen molempia.

—

* Kolumniin reagoiminen saattaa liittyä siihenkin, että jo pidempään on ärsyttänyt tietty hankalasti määriteltävä ekologis-sekstisinen diskurssi, jossa “vauvakuumeetta” (oli se sitten kulttuurinen tai hormonaalinen ilmiö) potevia ympäristötietoisia naisia pilkataan epäloogisuudesta vedoten väestöräjähdykseen, joka taitaa muutenkin olla tippunut monta pykälää pahimpien uhkakuvien listalla (, sanoo mm. Soininvaara) sitten 80-luvun. Puhetapa on minusta lähinnä äijien juttu, samaan tapaan kuin pakolaisten vastaanottamisen vastustaminen ekologisin syin. Karkeammassa muodossa se näkyi, kun Suomen luonto -lehdessäkin julkaistuun vuoden turhake -ehdokaslistaan päätyi “homoparien keinohedelmöitys”, ei siis edes lapsettomuushoidot yleensä.

Pitää perustaa lokikirjoituksille uusi kategoria, jos taas saisi kirjoiteltuakin: “Odotus”. H. on raskaana, jo toisella kolmanneksella. Kaksoset kun tuppaavat syntymään etuajassa, lasketusta ajasta ei hyödytä juuri tarkemmin puhua, mutta saisivat viihtyä kohdussa kesään saakka kuitenkin.

Hieman pöllämystynyt vuodenvaihde takana. Oma reaktioni kaksosraskauteen (niin, itse raskaus oli huolella toivottu) oli lähinnä positiivinen: tuplasti iloa, lapsilla on seuraa toisistaan, hankalat kaudet (yövalvomiset ym.) käydään kerralla molempien osalta (erotuksena siis siitä, että olisi kaksi peräjälkeen syntynyttä) ja niin edelleen. H. oli ainakin alkuun hieman huolestuneempi, sekä raskauden että sen jälkeisen jaksamisen suhteen. Sukulaisten ja ystävien reaktiot ovat olleet hämmästyttävän innostuneita - ystäväpiirissä ja H:n suvun puolella lapsia kuitenkin on jo niin paljon, että olisi voinut kuvitella vauvauutisten olevan rutiinia. Kaksosuuskaan ei herättänyt kauhistuneita reaktioita, mitä osataan arvostaa, ensi talven silmäpusseilla osataan pelotella itse itseämme. Ei niin, etteivätkö muutamat realistiset sivulauseet olisi olleet aivan tervetulleita myöskin.

Ultrassa 6-7-senttiset kaksoset näyttivät jo hämmentävän paljon enemmän vauvoilta kuin toukilta: kädet, sormetkin, erottuivat, pään profiili oli valmis, toinen koitti nukkua lääkärin töykkimisestä huolimatta, laittaen peukun suuhun. Raskausriskien kannalta on hyvä, että erimunaisina vauvat kasvavat omissa pusseissaan, omien istukoidensa varassa.

Lueskeltiin jotain kaksosiin ja monikkoperheisiin liittyvää materiaalia. Monikkoperheet-yhdistyksen ihannekotiaiheisessa pdf:ssä sanotaan mm. että “useimmiten city-elämä muuttuu lasten ilmaannuttua vehreään ja turvalliseen lähiöön. — Mahtuvatko tupla- tai triplarattaat julkiseen kulkuneuvoon vai tarvitaanko toinenkin tila-auto?” Vaikka ajattelen, ettei pidä päättää liikaa etukäteen (ja luoda itselleen liikaa paineita vaikkapa kestovaipoista), ensimmäisenkin tila-auton ajatus on lähinnä koominen. Kun ei asuta pääkaupunkiseudulla, selvitään helpolla. Lähiön sijasta muutetaan jo viikonloppuna lähemmäs keskustaa, tosin ensisijaisesti pois hissittömästä neljännestä kerroksesta. Rautpohjasta pääsee kävellen kaikkialle, bussit kulkevat hyvin, taksikin tulee omaa autoa halvemmaksi ja on varsin vaivaton. Uusi koti tuntuu käytännölliseltä, vaikka sekin on toisessa kerroksessa.

Tähän väliin talkooilmoitus:

Tervetuloa muuttoavuksi lauantaina 24.1. arviolta välillä 10.00-15.00. Talo tarjoaa jotain evästä. Kannattanee tulla Jyväskylän Valimonmäelle lähtöpisteeseen, osoitteen saa vaikkapa sähköpostilla.

Sellaista.